torstai 1. toukokuuta 2014

Después

Si, estoy viva.

Tää blogi vähä jäi sillo vikana Ecu-kuukautena. Ja sitku tulin Suomeen unohin koko jutun. Jotenki kaikki oli nii sekavaa ja vaikeeta ja outoo ja hämmentävää ja hassua ja mitälie ettei sit tullu mieleenkään koko blogi.

Hmm. Mitä ihmettä mä tein mun vikana kuukautena Ecussa? Herranjumala että siitä on jo aikaa. Se viimenen kuukausi oli niin outo. Toisaalta en malttanu oottaa että pääsisin kotiin. Perheen kanssa ei menny iha nii hyvin ku oisin toivonu, en jaksanu enää Mechen kaksnaamasuutta ja mun veljet alko käyttäytyä aika hyvinpaljon oudosti, ja jotenki tuntu että ainaki Meche ja ehkä ne vanhemmatki jotenki oikei ootti että lähen.

Toisaalta halusin niin kovasti jäädä. Sillonku oikeesti sisäistin että perkele, en välttämättä enää ikinä nää näitä ihmisiä, se tunne oli ihan järkyttävä. Vikan viikon mietin vaa jatkuvasti, että ”Tää on varmaan vika kerta ku nään tätä ihmistä/käyn tässä kaupassa/tässä puistossa/mun koululla/ostan tällasen jäätelön etc etc etc” ja se jos joku oli hämmentävä tunne.

No es un año en mi vida, es una vida en un año. ♥
Kotimatka oli piiitkä ja hämmentävä. Me myöhästyttiin Ams-Hki lennolta ja jouduttiin lentelemään vähä ympäriämpäri eikä kenenkään puhelin toiminu ja kaikki oli väsyneitä ja vittuuntuneita ja haluttiin vaa vuorotellen kotiin ja takasin Ecuadoriin.

Kotiin tuleminen oli ehkä oudointa ikinä. Olin ollu hereillä sen 33 tuntia (nimim. en osaa nukkua lentokoneissa), takana oli neljä lentoo (Quito-Amsterdam-Köpis-Helsinki-Kuopio) ja olin iha kuolemanväsyny, mut en silti millään osannu rueta nukkumaan. Oli nii hämmentävää olla taas kotona.



Miltä tuntuu nyt? Hyvä kysymys. Toisaalta tuntuu iha siltä etten ois ollukkaan ikinä missään, ku oon nyt ollu jo niin kauan Suomessa. Toisaalta taas tuntuu että tahon palata takasin. Jotenki on sellanen olo, että vaikka oonki iha ilonen täällä, en enää oikein kuulu tänne. Tai siis, nyt liiottelen, mutta. Mun entiset luokkalaiset ja piiiitkäaikaset kaverit lähti lukulomalle pari kuukautta sit ja ne suunnittelee täyttä häkää niiden ylppäreitä ja jatko-opiskelua ja pois muuttamista. On kovin ulkopuolinen olo. Mäki haluan jo päästä eteenpäin.

En silti  kadu että lähin. Ei mulla oikeesti oo missään mitään valittamista. Tuun tosi hyvin toimeen mun nykystenki luokkalaisten kanssa, vaikken ehkä tunnekkaan niitä yhtä hyvin ku entisiä. Tulossa on kaikenlaista jännää – musikaali, kesäloma, kesätyöt, kirjotukset... Kyllä tää tästä!


Hohhoijjaa, näköjään tätä tekstiä syntyy taas ku sille päälle sattuu. Bueno, musta tuntuu että tää tais nyt olla viimenen kerta ku kirjottelen tänne. Kiitokset kaikille jotka jakso lueskella mun juttuja desde el otro lado del mundo. ♥