Biggest fears, biggest hopes

Mun kirjotusinto on vähä pientä nyt, koska mulla ei oo ollu yyhtään mitään vaihtariaiheista kertomista (ninno, sain mä sieltä laskun again, wohoooo?) enkä jaksas höpöttää pelkästään mun tavallisista päivistä (”moi kävin koulussa ja sit datasin”), eeenkä mä oo muutenkaan oikei jaksanu hirveesti kirjotella :D Muttta joku kiva anonyymi keksi pyytää mua kertomaan enemmän mun peloista ja toiveista nimenomaan vaihtovuotta koskien, jjoten tässäpä näitä (:

Ne eniten pelottavat asiat:

• Koti-ikävä. En yleensä saa kovin herkästi sellasia koti-ikäväkohtauksia, ja pystyn olemaan moniaki viikkoja poissa kotoo ilman että tulee mitään hillitöntä kaipuuta, mutta entäs sitten, ku oonki poissa monta kuukautta? Kai sen koti-ikävänki on pakko jossaki välissä iskee. Mut mitä ihmettä mä sitte teen ku saan koti-ikävissäni päähäni että nyt mä lähen kottiin? Hmmm...

• Sopeutuminen. Tosta jauhetaan joka ikisessä välissä nii paljon, että väkisinki väännän hirveitä kauhumielikuvia siitä, etten onnistu sopeutumaan kouluun/perheeseen/kaupunkiin/ maahan/maanosaan ollenkaan, ja lopulta joko päätän lähtee kotiin, mut lähetetään kotiin tai mä kidun tuskasena siellä koko vuoden ja toivon että se ois

vaan jo ohi.

• Tää nyt liittyy tohon edelliseen, mut siis lähinnä se, etten saakaan kavereita, mun isäntäperhe ei tykkääkkään musta tai mä en niistä ja loppujenlopuks jään sitte yksin. En myöskään haluais joutua vaihtamaan perhettä, vaikka se tuntuuki olevan aika yleistä. Jotenki ajatuski perheen vaihtamisesta tuntuu aika kauheelta :O

• Se, että Suomessa tapahtuu jotaki kamalaa sillä aikaa ku mä oon toisella puolella maapalloo. AFS:n perusvakuutus kattaa sen, lennot Suomeen ja takasin, jos joku mun lähisukulainen kuolee tai sairastuu vakavasti, onneks. Mutta silti, apua. Ja ystäviähän toi ei tietenkään kata.

• Takasin tuleminen. Tää ehkä kuulostaa vähän hassulta, mutta silti. Käänteisestä kulttuurishokistaki oon kuullu jo sen verran aika tosipaljon, että alan väkisin pelätä jo vähän sitäkin. Mitä jos mä totunki elämään Ecuadorissa niin hyvin, että Suomessa mikään ei sit enää onnistukkaan? Sit pitäs opetella kaikki taas uusiks ja voiapua. Ja tottakai siinä kymmenen kuukauden aikana ihmiset kerkee jatkamaan elämäänsä ja asiat täällä muuttuuuuu..

• Tääki nyt liittyy tohon edelliseen aika paljon, mut oikeestaan loppujenlopuks pelkään nimenomaan tätä eniten, vaikka se ehkä onki vähän tyhmää. Pelkään siis sitä, että ku mä tulen takasin, kaikki on suurinpiirtein unohtanu mut ja jäänki Suomessa ihan yksin ja/tai joudun ettimään täältä uusia kavereita. Hope so mun ei oikeestioikeesti tarvii pelätä tätä, on mulla oikeesti aika mahtavia kavereita♥ Mä vaa oon huomannu, että jo esim. kesäloman aikana välit joihinki viilenee tosi nopeesti, ku ei enää nääkkään nii usein. Sit harmittaa, jos vaihdossa ollessa käy sama :O

Ja sit vähä positiivisempia juttuja, ne isoimmat toiveet:

• Näihin melkein vois listata kaikki noi pelot käänteisinä :D Siis lähinnä, että selviän siitä koti-ikävästä, sopeudun Ecuadoriin hyvin ja saan kavereita, Suomessa kaikki pysyy hengissä ku oon poissa, en joudu kokemaan kovin raskasta käänteistä kulttuurishokkia ja mun kaverit ei unoha mua. :D

• Opin puhumaan ja/tai kirjottamaan espanjaa sujuvasti!

• En joudu katumaan sitä, että päätin lähtee(:

Tulipas näitä paljon. Tai siis, lähinnä noita pelkoja :D Jospa ne ei toteutus ja voisin vaa nauraa että pelkäsimpäs taas turhaan :D Mutmut, taas tuli hirveesti tekstiä enkä pahemmin jaksa keksiä kuvia, sorry. :D